Miila Virtanen

Kuva: Photodance Valmela, Tarmo Valmela

Ujona lapsena Miilan vahva halu näyttelijäksi oli ehkä yllättävää. Varsinkin, kun suvussa ei taiteilijoita juuri esiinny. Narrin Nuorisoteatteri iski kuitenkin kovaa 12-vuotiaaseen helsinkiläisnuoreen ja Miila jäi sinne vuosiksi. Hän huomasi, että näyttämöllä olo oli luontevaa ja että sen turvassa sai ilmaista erilaisia puolia itsestään.

Ajatus oikeiden töiden hakemisesta unohtui, kun Teatterikorkeakoulun ovet aukesivat ensimmäisellä yrittämisellä. Haen, kunnes pääsen sisään, enintään 10 vuoden ajan, ajatteli Miila. Mutta eipä tarvinnut. Näyttelijän ammatista tuli hänelle oikea ammatti, jonne jo musiikkiluokka, Kallion ilmaisutaidon lukio ja vuosi Helsingin Ylioppilasteatterissa viitoittivat tietä.
Miila on työskennellyt freelancerina koulusta valmistumisensa jälkeen eli vuodesta 2016 alkaen. Tutuiksi ovat tulleet niin Tampereen Työväen Teatterin, Helsingin kaupunginteatterin kuin Turun kaupunginteatterin näyttämöt ennen Lahteen tuloaan. Myös Kansallisteatterin lämpiössä ja Musiikkiteatteri Kapsäkissä on tullut vierailtua lastenteatterin parissa. Teatterin lisäksi hän on tehnyt monipuolisesti töitä kameran edessä.
Vaikka paljon on jo päässyt tekemään, Miilasta tuntuu, ettei ole tehnyt vielä yhtään mitään. Siksi uteliaisuus ja halu oppia vievät vahvasti eteenpäin. Mitä itse et tiedä, sitä et tiedä. Parasta näyttelijän ammatissa on Miilan mielestä ihmiset keiden kanssa sitä tekee. Teatteri on taidemuotona kiehtova juuri sen takia, että sitä ei voi tehdä yksin. Se ei ole vain yhden lajin briljeeraus, vaan monen taiteilijan summa. Yhden esityksen ajaksi kaikki se taito säästelemättä läväytetään näyttämölle yhdeksi isoksi spektaakkeliksi. Hetken päästä ilta on ohi ja pian esitys hävinnyt kokonaan.

Lahden kaupunginteatterin Saituri on hänen ensimmäisiä töitänsä täällä. Miila esittää Saituri Harpagonin tytärtä Èliseä. Selkeästi rajattu tyylilaji ja isolla penselillä tekeminen saavat odotukset tulevan produktion suhteen nousemaan korkealle. Tämän kaltaiset roolit ovat näyttelijälle herkullisia, kun ilmaisu saa olla suurta, joskin kaiken takana on tarkka työ hahmon persoonasta. Huumori on terävämpää, kun se on totta.

Lahti on Miilalle lapsuuden kaupunki, jossa käytiin usein isovanhempien luona. Muuttumattomat Aleksin jouluvalot muistuttavat häntä edelleen siitä ajasta.
Vapaa-aika kuluu taidetta kuluttaen ja uiden. Yksi rakas harrastus, matkustaminen, aiheuttaa ristiriitaisia tunteita ympäristöasioiden takia, mutta sitä Miila pyrkii kompensoimaan elämässään muilla tavoin. ”Voin mielelläni olla vegaani ja kulkea pyörällä, jos pääsen Japaniin edes kerran elämässäni.”