Jori Halttunen tuli Helsingistä Lahteen vuonna 2004 tekemään sijaisuuskeikan Zorbakseen ja sen tehtyään hän jäi Lahden kaupunginteatterin näyttelijäkuntaan. Ennestään vieraaseen teatterimaailmaan Jori sai kosketuksen mentyään 16-vuotiaana töihin Suomen Kansallisteatterin vahtimestariksi. ”Enemmän olin kuitenkin kiinnostunut historiasta ja kirjoittamisesta, ja pyrin yliopistoon. Teatteri ammattina alkoi kiinnostaa vasta Helsingin Ylioppilasteatterissa jonne samanaikaisesti olin pyrkinyt suurelta osin siksi, että isosiskoni mielestä jonkinlainen pellenhomma sopisi minulle. Itse kuitenkin haaveilin tulevani näytelmäkirjailijaksi ”, juttelee Jori.
Tie YT:ltä vei seitsemännellä yrittämällä Teatterikorkeakouluun. Valmistuttuaan 1992 Jori liittyi maineensa huipulla olleeseen Q-teatteriin. Se oli hurmoksellista teatteria surkealla, olemattomalla palkalla. Jatkuva taloudellinen epävarmuus ja syvän laman vuodet saivat ajattelemaan paremmin palkattuja ammatteja ja pyrkimään eläinlääketieteelliseen tiedekuntaan. ”Olisin päässytkin, mutta soveltuvuustestistä sain nolla pistettä,” hörähtää Jori. ”Seuraavana keväänä tuli kuitenkin kutsu Oulun kaupunginteatteriin, pääsin leivän syrjään kiinni ja ammatinvaihtosuunnitelmat jäivät.”
Q-teatterivuosinaan Jori oli jatkanut opintojaan Teatterikorkeakoulussa ohjaajatyön laitoksella kaksi vuotta ns. ulkopuolisena opiskelijana, jossa hänen opettajanaan oli professori Raila Leppäkoski. ”Kaikkein tärkein opettaja mitä minulla on ollut. Opin häneltä sen, että teatteri on tekoja. Eli se, mitä näyttämöllä fyysisesti tapahtuu, on tärkeämpää kuin se mitä siellä puhutaan. Tunnetilat, tunteet ja ajatukset ovat näyttelijöille vain impulsseja tekojen uskottavaan suorittamiseen. On se ja sama ovatko ne aitoja, kunhan teot ovat uskottavia.”
”Leppäkoskelle tekemäni kirjallisen lopputyön perusteella minut pyydettiin TeaK:iin näyttelijäntyön opettajaksi. Siinä meni parisen vuotta. Se oli rankkaa ja vaativaa hommaa, ja vastuu nuorista oli kuluttavaa. Mitään pedagogisia valmiuksia minulla ei siihen hommaan ollut ja varmaan kaikille parempi, että se sitten jäi. Ja kyllä monen muunkin pedagogin sietäisi miettiä valmiuksiaan. Nykyään ajattelen, että teatteria oppii vain tekemällä. Alan oppilaitoksissa puhaltelee monenlaiset tuulet, ja on täysin sattumaa, millaista opetusta innostunut nuori saa.”
”Kolme kouluikäistä lasta tuottaa niin paljon touhua, että rooleihin pyrin valmistautumaan vain työpaikalla. En kanna töitä kotiin. Olen enemmänkin semmoinen tyhjän pään näyttelijä, eli roolisuoritus valmistuu näyttämöllä tilanteessa. Se sopii mielestäni paremmin ryhmätyöhön, jossa ei kuitenkaan voi ennakoida toisten tekemisiä,” miettii Jori.
Jori Halttunen katsoo olevansa parhaimmillaan strindbergiläisessä maailmassa. ”Mutta komedia on henkireikä. Se on vapauttavaa ja siitä saa suoran palautteen yleisöltä. ”Kuitenkin paras roolini on Tomas Lars Norénin kirjoittamassa, Oulun kaupunginteatterin esittämässä tragediassa Bobby Fischer asuu Pasadenassa,” muistelee Jori. ”Kaikki vinksahtaneet, kaikki säälittävät lurjukset ja muuten vaan onnettomat hyypiöt ovat kaikkein herkullisimpia hahmoja”, hän lisää.
Halttunen kokee olevansa pienten estradien mies. Kontakti yleisöön on voimakkaampi. ”Isoilla näyttämöillä tuntuu vähän siltä, kuin olisi marionetti nukketeatterissa. Musikaaleista pidän, koska musiikki jotenkin… avaa tien sieluun. Mutta musikaalinäyttelijänä olen vasta-alkaja. Tarvittaessa kyllä laulankin, mutta se ei ole aidosti minun lajini.”
Lihaskuntoaan Jori Halttunen kertoo hoitavansa tiskaamalla, imuroimalla, leikkaamalla ruohikkoa ja pesemällä pyykkiä. Muu liikunta on vähän jäänyt, kun lapsiperheen arki tuo riittävästi touhua työn lisäksi. ”Harrastan laskettelua ja vesiurheilulajeja. Työmatkat kävelen aina kun suinkin mahdollista, jolloin päivässä kertyy mittariin parisenkymmentä kilometriä. Kesääni kuuluu Heinäsuon kesäteatteri, se on minun oma maailmani. Olen ohjannut sinne oman näköisiäni juttuja. Siellä saan tehdä teatteria, jonka lähtökohta on vain ja ainoastaan tuottaa iloa niin katsojilleen kuin tekijöilleenkin.”
