Ritva Sorvali

Ritva Sorvali oli lapsena paljon yksin kotona. Isä oli päivät töissä ja illalla hän usein oli oman orkesterinsa kanssa keikalla. Äiti työskenteli sairaalassa vanhusten osastolla ja teki myös ilta- ja yövuoroja. "Olin onneksi oppinut aika pienenä jo lukemaan. Luin todella paljon ja niistä kehittelin erilaisia juttuja, joihin liittyi myös pianonsoitto. Järjestelin nukkeja katsomoon ja opettelin kumartamaan esitysten jälkeen," muistelee Ritva. "Myöhemmin teatterini siirtyi talomme pommisuojaan, jossa business astui kuvaan mukaan. Pääsylippu maksoi 20 penniä, mutta jos samasta perheestä tuli kolme, pääsivät he 50 pennillä."

"Pommisuojan jälkeen menin noin 13-vuotiaana teiniteatteriin, jossa esitin Aulikki Oksasen näytelmässä Kyllä, kyllä Eero-poikaa. Ammatikseni suunnittelin opettajan hommaa tai jotain muuta järjellistä, teatterityö ei tullut mieleenikään," kertoo Ritva. Ylioppilaaksi kirjoitettuaan hän meni vuodeksi Ruotsiin hoitamaan vanhuksia. "Se oli mahtavaa työtä. Eväät olin saanut jo lapsena, kun olin perushoitajaäidin mukana yövuorossa, siellä hoitelin mummoja ja menin aamulla normaalisti kouluun," muistelee Ritva.

Siellä kuitenkin Ritvalle kypsyi ajatus teatterista. Hän pyrki teatterikorkeakouluun, putosi viimeisessä vaiheessa ja ryhtyi opettajaksi - siihen aikaan oli pula opettajista, joten ylioppilaskin kelpasi. Vuoden kuluttua hän pyrki uudelleen ja sama juttu, ja opettajan työt jatkuivat. "Ne olivat mahtavia aikoja, mutta teatteriin halusin. Minulla ei ollut juurikaan näyttelijäkokemusta ja olin arka, joten jotain piti keksiä. Sitten huomasin lehdestä, että Vapaa Taidekoulu etsi alastonmalleja. Tuo se vasta olisi hirveä homma, ajattelin. Hain kuitenkin paikkaa ja minut valittiin. Aika kului rattoisasti päivät opettajana ja illat alastonmallina," virnistää Ritva. Ja seuraavalla haulla hän pääsi Teakiin."

Valmistuttuaan Ritva Sorvali vieraili Helsingin ja Turun kaupunginteattereissa, kunnes hänet pyydettiin Ouluun. Siellä hän vietti seitsemän vuotta kunnes siirtyi Lahden kaupunginteatterin näyttelijäkuntaan. Vuoden kuluttua hän kuitenkin miehensä Jarin kanssa perusti Teatteri Vanhan Jukon. "Siinä sitten menikin 15 vuotta!"

Lahden kaupunginteatteriin palaaminen merkitsi Ritvalle melkoista elämänmuutosta. "Kun 15 vuotta on itse määritellyt mitä juttuja haluaa tehdä, tuntuu laitosteatteriin paluu pitkästä aikaa aika oudolta. Jukossa kaikki tunsivat toisensa läpikotaisin. Vaikka kaupunginteatterissa olikin vielä entistä porukkaa, tuntui aluksi siltä, etten tunne juuri ketään - varsinkin Vittulajänkässä, jossa on paljon väkeä isolla näyttämöllä. Tämä työ vaatii täydellistä heittäytymistä ja luottamista ja kun pannaan vieraiden ihmisten sekaan, se tuntui aluksi hämmentävältä. Toki kunkin näytelmän edetessä porukka hitsautuu yhteen," analysoi Ritva teattereiden eroa.

"Työ Jukossa oli rankkaa, palkkaa siitä työstä sai epäsäännöllisesti, mutta saipa kuitenkin. Se oli perheyhtiö, jossa näyttelemisen lisäksi jokainen myös markkinoi, siivosi, jakoi ohjelmistoja ja vanhin lapsi myi lippuja ja kaksi nuorempaa oli tarvittaessa näyttämöllä. Harjoitusajat olivat joustavammat ja koti-iltoja kertyi viikossa enemmän kuin nyt," jatkaa Ritva. "Tosin burnoutista kertova näytelmä Likainen sukka jäi tekemättä - burnoutin takia. Se oli tosi hirveää. Paransin itseni kävelemällä, mielettömästi kävelemällä, ja päätin etten ikinä aja itseäni enää siihen tilaan." Liikunta onkin Ritvan mieleinen harrastus.

Näyttelijätyönsä ohella Ritva Sorvali tekee edelleen laulukeikkoja. Parhaillaan on menossa yhden produktion valmistuminen Kaj Chydeniuksen kanssa. "Työtähän sekin on, mutta kuitenkin erilaista ja rentouttavaa. Voisin tehdä sitä loputtomiin, se lataa tehokkaasti akkuja. Mm. Tampereen teatterikesässä tein illan, jossa esitin Laila Kinnusen laulelmia - 25 vuotta olen hänen laulujaan kuunnellut enkä koskaan tätä ennen ajatellut, että uskaltaisin niitä esittää."

"Kiehtovinta ammatissani on se, että voi yrittää saada ihmisiä ajattelemaan ja että jokin tärkeä asia voisi nytkähtää johonkin suuntaan. Teatterissa annettu sanoma pitää minut tässä ammatissa. Esimerkiksi nyt meneillään olevassa näytelmässä Populaarimusiikkia Vittulajänkältä kahden pojan kasvutarinassa on paljon arvokasta sanomaa."

Ritva Sorvali aloittaa roolinsa työstämisen niin, että hän vain tekee asioita intuitiivisesti eikä liiemmälti rakenna kaarta eteenpäin. Repliikit hän kuitenkin pyrkii hallitsemaan jo ensimmäisessä harjoituksessa. Hän tunnustaa olevansa hurja jännittäjä ja että lavalle meno vaatii kovia ponnisteluja. Mahdollisuuksien mukaan hän lähtee juoksemaan ennen näytöstä. "Kun säntää lavalle hiestä märkänä, ei niin paljon pelota. Joka näytelmän kohdalla se vain ei käy päinsä. Roolit eivät yleensä seuraa minua kotiin, siitä pitävät myös lapset huolen."