Lumikki Väinämö

Lumikki Väinämön teatteriura alkoi Kuopion kaupunginteatterin balettikoulusta. Siellä hän oppi tanssimaan Leena Ortolan ja Lauri Vesannon opeissa ihan mitä vain, stepistä lähtien. Musiikkilukiossa hän pääsi tanssitytöksi Nuoreen Mylläriin. ”Se oli jo ihan oikeaa teatteria ja pari repliikkiäkin oli. Samaan aikaan menin Kuopion nuorisoteatteriin. Teatterin henkeen olin päässyt jo lapsena, kun isotätini oli kaupunginteatterin ompelija. Siellä istuin usein pöydällä, heiluttelin jalkoja ja katselin kuinka diivoja puettiin,” muistelee Lumikki.

Heti lukion jälkeen 1984 Lumikki Väinämö pyrki Teatterikorkeakouluun. ”Pyrin myös Taideteolliseen korkeakouluun, koska olen ollut kova piirtämään ja maalaamaan. Kävin Portaanpään kansanopistossa opiskelemassa kuvanveistoa ja taidekäsitöitä. On tullut sorvattua ja hitsattua vaikka mitä. Käsillä teko kiinnosti, ja kun en päässyt Teakiin, menin Otavan kansanopistoon kansainvälisen kasvatuksen linjalle opiskelemaan kansainvälistä politiikkaa, antropologiaa ja venäjää. Sitten pääsin näyttelijäharjoittelijan vakanssille Mikkelin teatteriin neljäksi vuodeksi. Turkan aikana taas pyrin Teatterikorkeakouluun, mutta niistä 1200 pyrkijästä en päässyt minäkään sisään,” kertoo Lumikki.

Lumikki  Väinämö tuli Lahteen 1994 suoraan teatterikorkeasta, jonne hän pääsi vuonna 1990. Ensimmäinen rooli Roxannen osa oli Cyrano du Bergeracin Roxanne –musikaalissa. Lasse Lindeman oli käynyt katsomassa taiteellista lopputyötäni koulussa ja sieltä meitä tuli Lahteen kolme, josta minä olen vielä jäljellä. Olin vuoden verran koeajalla, jonka jälkeen tehtiin kiinitys.

Lumikin mielestä kaikkein kiehtovin seikka näyttelijän ammatissa on ihmisen tutkiminen.  ”On ollut jännittävää tutustua esimerkiksi Aino Kallakseen;  kun saa tehdä hienoja henkilöhahmoja niin oppii koko ajan jotakin uutta. Työ tarjoaa uskomattomia matkoja toisiin maailmoihin ja toisten ihmisten sielunelämään. Erittäin kiehtova henkilö oli myös Edith Piaf. Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta oli ihana tehdä, koko työryhmä oli kuin hurmiossa. Cats oli mahtava, hiki lensi. Kerran kun oli viikossa viisi esitystä, lähti jalat alta ja istuin lattialla. Sanoin  ’miau’ ja lähdin näyttämöltä. Oli tuokin musikaali kiva tehdä vielä yli nelikymppisenä!” muistelee Lumikki roolejaan.

”Ennen näytöstä esitettävään hahmoon heittäytyminen on roolikohtaista. Menen sisälle siihen maailmaan. Joitakin tekstin pätkiä ehkä käyn läpi. Musikaali vaatii kropan lämmittämisen ja äänen avauksen. Työryhmä pyrkii näkemän toisensa ennen kuin menee näyttämölle,” kuvailee Lumikki tunnelmia parrasvalojen takaa. Roolihahmon kierrokset eivät jää hänellä päälle, mutta rankan esityksen jälkeen jälkihöyryt voivat vielä jonkin aikaa leijua. ”Iloisen meiningin jälkeen on aika iloisella mielellä. Tunnelmaa ja virettä voi kuljettaa jonkin aikaa mukanaan, mutta ei sitä ihmistä,” tunnustaa Lumikki.

Yleisö on aika arvaamaton kaveri, mutta tärkeä osa näyttelijän työtä ja se saattaa vaikuttaa myös esityksen rytmiin. Näyttelijä näkee ja aistii aika paljon lavalta, ei yleisö ole turvassa siellä katsomossa.  Jos se on hiljaa, siinäkin aistii onko se hiljaisuus passiivista vai aktiivista, varsinkin pienellä näyttämöllä. ”Joskus harmittaa, kun joku lähtee pois väliajan jälkeen. Yleensähän näytelmä aukeaa ja draaman kaari hahmottuu vasta loppupuolella.  Ensimmäinen puoli on kuljetuta ja johdatusta; siinä esitetään pääteemat ja pääväittämät. Loppuosaan kootaan tunnistamisia, jotka vievät kohti käännekohtaa, jonka jälkeen keritään sitä loppua,” analysoi Lumikki näytelmien rakennetta.

Lumikki Väinämö tekee teatterin ohella näyttelijäntyön opettajan hommia, mihin työhön hän on saanut pedagogisen koulutuksen Teatterikorkeakoulun tanssi-ja teatteripedagogiikan laitoksella, jonne hän pääsi 1997. ”Tykkään opettamisesta, jota teen Lahden ammattikorkeakoulun musiikinlaitoksen musiikkiteatterilinjalla. Opetan mm. tekstin käsittelyä eli sitä, miten tekstiä aletaan heti käsikirjoituksen saatuaan työstää."