Liisa Loponen

Liisa Loponen on kotoisin Nastolasta ja käynyt lukion Lahdessa Kannaksen lukiossa. Into teatteriin on kytenyt hänessä jo lapsesta saakka. "Mieleeni on jäänyt tapaus, jolloin ihan pienenä veljeni jahtasi minua puistossa ja huusi että sinusta mitään näyttelijää tule. Huusin takaisin että tuleepas! Tosi pienestä olen halunnut esiintyä, kävin mm. vaarin kanssa laulamassa hirvipeijaisissa. Minulla muistikuva varhaislapsuudesta, että nähtyäni ensimmäisen teatteriesityksen siitä jäi tunne, että teatterissa on salaisuus, jonka haluan selvittää," muistelee Liisa lapsuusajan esiintymisinnostusta. Hän on sukunsa ainoa teatteritaiteeseen ajautunut lammas.

Lahdessa hän näytteli nelisen vuotta Teatteri Vanhassa Jukossa ja sen jälkeen opiskeli Lahden sirkuskoulussa. "Menin sinne hakemaan fyysisten vahvuuksien kehittämistä ja kehon hallinnan taitoja. Sieltä sain paljon hyvää mukaani."
Vuonna 2002 Liisa pääsi Tampereen yliopiston näyttelijätyön laitokselle ja valmistui sieltä teatteritaiteen maisteriksi. "Sitä ennen hain teatterikouluihin noin kuusi vuotta. Siinä ajassa olin ehtinyt ajatella, että ei se koulu välttämättä autuaaksi tee. Nyt kun olen sen koulun käynyt, tajuan, että onhan siitä valtavasti hyötyä. Koulu on vahvistanut jo ennen opintoja tärkeiksi kokemiani asioita. Tuon neljän vuoden aikana tajusin senkin, mitä kaikkea pitäisi osata. Olin kouluun päästessäni 25-vuotias ja työskennellyt teatterin parissa jo useamman vuoden, joten minulla oli jonkinlainen käsitys alasta. Se helpotti aika paljon sopeutumista vaativaan teatterikoulutukseen."
Tampereen jälkeen Liisa oli pari vuotta Lappeenrannan kaupunginteatterissa. Teatteri on pieni ja kotoisa ja se oli hyvä paikka valmistumisen jälkeen. Siellä sai rauhassa omaksua tätä ammattia. Lappeenrannasta Liisa tuli Lahteen ja hänen päivänsä täyttyivät kotiäitinä kolme vuotta. "Sitten tulinkin tänne!" hän riemuitsee. "Oli ihanaa tulla töihin, mutta hetkeäkään en harmittele vuosia lapsen kanssa. Tämä on ammatti, joka vetää puoleensa ja jossa kaipuu lavalle on suuri!" Oltuaan Jukossa ja Lappeenrannassa Lahden kaupunginteatteri tuntuu suurelta. "Kuitenkin se minkä olen ehtinyt tehdä täällä työtä, tuntuu hyvältä."

Liisa Loponen ei ole nirso roolien suhteen. Iän mukana toiveroolit ovat muuttuneet. Kuusivuotiaana kerhossa unelmien täyttymys oli Prinsessa Ruususen rooli, sitten kiinnosti Peppi Pitkätossu ja nyt hän haluaisi olla näytelmän ilkimys. "Pahiksen roolit ovat usein monikerroksisempia verrattuna prinsessajuttuihin. Nyt olen ehtinyt tehdä aika monta pikkutytön ja teini-ikäisen roolia," hymyilee Liisa.
Uuteen näytelmään Liisa valmistautuu opettelemalla käsikirjoituksen mahdollisimman pian ulkoa. "Uuden jutun kimppuun on aina niin suuri palo, ettei meneillään olevat sitä häiritse - ei toki tosinkaan päin! Ulkoa oppiminen on helppoa, kun näytelmä on hyvin kirjoitettu, jolloin se menee eteenpäin hyvin loogisesti. Hyvä esimerkki siitä on meneillään oleva Tohvelisankarin rouva. Esimerkiksi Shakespearen teksti tuokin sitten ylimääräistä haastetta erikoisen kielensä takia. Kouluaikana harjoiteltiin erilaisia tekstejä ja tehtiin mm. näytelmä italian kielellä. Ensin opeteltiin kielen ääntäminen kuuntelemalla näytelmä nauhalta italialaisen lukemana. Näytelmää esitettiin Tampereella ja Helsingissä sekä Italiassa Modenassa ja Milanossa. Pikkuhiljaa alkoi selvitä myös sisältö: ) Repliikit menivät niin selkäytimeen, että muistan ne edelleenkin, vaikka siitä on jo kuusi vuotta," kertoo Liisa.

Liisa nauttii työstään. "Tykkään harjoittelemisesta ja koko prosessista mikä käydään läpi kunnes näytelmä on valmis yleisön eteen. Yhdessä ongelmien ratkaisujen miettiminen ja ratkaisun löytyminen on tosi mielenkiintoista. Vuorovaikutus yleisön kanssa on aina upea kokemus. On tosi monenlaisia yleisöjä. Jostain se tunnelman erilaisuus syntyy, vaikka on sama esitys. Yhdessä esityksessä voidaan nauraa hulluna, toisessa ollaan hipihiljaa, joskus saattaa kuulla varovaista nauramista. Lauantai-iltojen yleisöt ovat usein vähän rennompia," pohtii Liisa.
Liisa ei kanna näytöksen jälkeen roolejaan kotiin. "Sen tuntee kuitenkin jollain lailla kropassa. Näytöstä voi verrata melkeinpä eräänlaiseen urheilusuoritukseen, johon liittyy jokaisen solun pieni jännitys.
Kun näytelmä poistuu ohjelmistosta, Liisa tunnustaa joskus tuntevansa hetken haikeutta, kun joutuu jättämään hyvästit läheiselle roolihahmolle.