Sami Järvinen


"Oli yksi tiistai-ilta, istuin kotona katsomassa televisiosta James Brown -dokumenttia, kun Peipon Mara soitti ja sanoi että tules töihin, täällä teatterissa on häikkä, tarvitaan apua," kertoi Sami Järvinen ensi kosketuksesta Lahden kaupunginteatteriin.
Häikkä oli se, että kesken West Side Storyn harjoituksia äänimies päätti lähteä armeijaan. Sami on koulutukseltaan puuseppä, mutta ennen puusepänoppiin tuloaan hän pyöriskeli keikkareissuilla basistina ja miksaajan hommissa, jolloin hän oli tutustunut Martti Peippoon ja niinpä hänestä tuli äänimies West Side Storyyn vuonna 1988.

Helsingin Herttoniemen kasvatti Sami Järvinen oli jo lapsena kiinnostunut musiikista ja soitti kouolun näytelmäkerhon esityksissä bassoa ja toimi myöhemmin Kontulan ja Herttoniemen näytelmäkerhojen äänimiehenä. "Vuonna 87 olin äänimestariharjoittelijana Itä-keskuksen monitoimitalossa, nykyisessä STOA:ssa , kunnes lähdin Lahteen puusepän oppiin. Pääsin teatteriin iltatöihin ja kun opiskelu olivat valmiit, oli minulla jo vakituinen työpaikka ja perhekin perustettu."

Työssään Sami nauttii erityisesti siitä hetkestä, kun ryhdytään tekemään uutta näytelmää. "En ymmärrä aluksi plarista (käsikirjoituksesta) mitään, se on vain mustia tahroja paperilla. Äänimaailma alkaa syntyä vasta harjoitustilanteessa, jolloin näen tilanteet ja kaikki palaset ja kemiat alkavat loksahdella paikoilleen. Koko taival siitä eteenpäin ensi iltaan saakka on kiehtova prosessi. Äänimaailman rakentaminen koostuu oikeastaan kahdenlaisesta asiasta, ulkoisista äänistä ja lavalla olevan äänen käsittelystä sähköisesti ja äänentoiston hallitsemisesta. Kun plariin on merkitty, että tuulee, ryhdyn etsimään juuri siihen sopivaa tuulta. On valittava minkälainen tuuli sopii tilanteeseen - viima, myrskyn pauhu, leppeää kesätuuli... Tätä ulkoista äänimateria on arkistossamme tuhansia," juttelee Sami. "Myös käytettävän musiikin etsiminen ja valinta on mieluisaa hommaa, joskus tosin ohjaaja tuo oman musiikkinsa, jolloin en pääse selaamaan laajaa vinyylikokoelmaani."
Sami kertoo tykkäävänsä länsimaisesta rytmimusiikista, joten Beatles Story oli hänelle enemmän kuin mieluinen työtehtävä ja kaikin puolin läheinen produktio. "Näytelmää tekemässä mukana oli lahjakkaita näyttelijöitä, jotka soittivat minulle mieluisaa ja läheistä musiikkia," Sami perustelee.
"Näytelmän tai musikaalin teko on äänellisesti usein sekuntien murto-osien summa, koska kaikissa näytelmän äänissä on aina tietty rytmi. Äänipöydän ääressä on oltava valppaana ja pystyä hiukan ennakoiden laukaisemaan tehosteääniä. Lavalla saattaa olla 40 nappimikrofonia näyttelijöillä, 30 orkesterilla ja lisäksi tietokoneelta tulevat tehosteäänet. Näistä kaikista äänilähteistä voidaan tallentaa tilanteet äänipöytään, joka esityksessä ajetaan tietyn ajolistan mukaisesti." selvittää Sami. "Toista oli ennen kun oli käytössä neljä kelanauhuria, jolloin oli todella kiire. Sellaista akrobatiaa ei enää onneksi tarvita."

"Olen viihtynyt teatterissa yli kaksikymmentäviisi vuotta, joskin olin välillä neljä vuotta poissa. Yhden talven olin Helsingissä äänilaitteiden maahantuojan leivissä, mutta sitten sain mielenkiintoisen haasteen laittaa pystyyn Orimattilassa toimivan musiikkiteknologiakoulun, jossa olin studiomestarina. On täällä meilläkin sieltä valmistuneita."

Vapaa-aikanaan Sami rakentaa kitaroita. Se harrastus lähti Beatles Storystä , johon tarvittiin sen aikakauden soittimia. Kun sellaisia ei ollut, hän ryhtyi valmistamaan niitä itse. Sami on tehnyt myös ahkerasti keikkoja, mutta iän myötä ne ovat jääneet taustalle kitaranrakentamisen, purjehduksen ja italialaisten moottoripyörien kustannuksella. Moottoripyöräily merkitsee Samille rauhallista kaartelua pikkuteillä eikä hänen pyöränsä keula nouse pystyyn.
"Kun käyn teatterissa, olen yrittänyt opetella pois siitä, että ajattelen näytöstä ammatin kannalta. Tosin joskus on tullut automaattisesti miettineeksi miksauksia." Eihän koira karvoistaan pääse, paitsi Samin musta Labradorin noutaja Poke, jonka jäljiltä pölynimurin pussi täyttyy kolmesti viikossa.